Kauan aikaa sitten kirjoitin blogia. Se oli silloin kun ajattelin, että blogin pitäminen kuuluu jollain tavalla työni ja harrastusteni puolesta maailmaani, ja että se auttaisi minua jäsentelemään paremmin omia ajatuksiani.
Se oli monin tavoin hauskaa aikaa. Käytin lukemattomia tunteja silloisen blogimoottorin virittelyyn ja ulkoasun hiomiseen. Valvoin pikkutunneille ja silloin kun en vääntänyt jotakin häiritsevää pikseliä enemmän oikealla tavalla vinoon, koetin keksiä siihen jotakin nerokasta sanottavaa.
Aluksi sanottavaa olikin. Vaikka bloggaaminen oli jo vakiintunutta toimintaa eikä mitenkään uutta, tuntui verkkoon kirjoittaminen silti vapauttavalta. Hyvin nopeasti kadotin siitä kuitenkin sen keskeisimmän ajatuksen. Sen, kenelle ja miksi aloin alun perin kirjoittamaan.
Kun tiesin, että blogiani luki aluksi kourallinen tuntemiani ihmisiä aloin väistämättä kirjoittamaan juuri näille ihmisille. Huomasin olevani pikkunokkela ja mietin, miten nivoisin jonkin läheisen tapahtuman hassuin sanankääntein johonkin kirjoittamaani jotta voisin myöhemmin palata siihen jossakin arkisessa tilanteessa. Lukijamäärän kasvaessa mielestäni kummallisiin mittoihin kirjoitin hätääntyneenä paljon turhanpäiväisyyksiä (“Olin tänään päiväelokuvissa. Cool.”), tehden tikusta asiaa. Melkein joka päivä oli pakko kirjoittaa.
Se blogi oli luonteva haudata muutaman ison elämänkäänteen myötä, korvata karulla lopetettu-ilmoituksella. Olin itse asiassa aika iloinen. Ei tarvitsisi enää yrittää olla nokkela tai sanoa asioita, jotka eivät ole sanomisen arvoisia.
Sittemmin olen aloittanut läjän blogeja. Jokainen syntyi poikkeuksetta päätöksen kautta, jossa totesin itselleni että minun on ehdottomasti kirjoitettava. On tärkeää, että jäsentelen ajatuksiani, ja on erinomaisen tärkeää että teen sen verkkoon. Samalla voisin sivuta työasioitani ja luoda listaa niistä asioista, joihin haluan palata. Itse asiassa laukkasin jo niin kaukana omissa ajatuksissani, että koko blogi syntyi kuolleena, liian kunnianhimoisena tai avoimuuden ähkyssä.
Tällä välin on tapahtunut aika paljon. Elämäni on monin tavoin toinen kuin aiemmin, niitä samanlaisia isoja elämänkäännöksiä on ollut muutamakin. Lähes kaikki ystävät, ne teknisluontoisesti vastahankaisimmatkin, löytyvät Facebookista ja kaikki me ihmettelemme miten tulimme toimeen ilman. Twitter ja muut mikrobloggausvälineet täyttävät osan siitä ammattilaistilasta, johon muut eivät tartu. Muutama anarkistisempi ystävä on lopettanut noiden välineiden käytön jo kahteen tai kolmeen kertaan. Bloggaamisesta on tullut joko itsestäänselvää, taakka tai suoranaisen epämuodikasta. Maailmassa on lemmikkihamstereille omistettuja blogeja, jotka tuottavat rahaa.
Olen itse jäänyt koukkuun tiettyyn kasaan verkkovälineitä erilaisten asioiden taltioimiseen. Silti jotain on puuttunut. Puuttui se keino sanoa asioita niin että ne eivät ole lapulla (jonka hukkaan) tai word-tiedostossa (jonka siivoan roskakoriin). Keino kirjoittaa osoite, matkapäiväkirja tai viimeisimmän urheiluprojektin lopputulokset jonnekin yhteen paikkaan. Koostetusti. Sitähän internet on luvannut, rajatonta viestintää kaikille.
Sen blogin nimi oli Rauhaton, ja silloin sen nimi kuvasti omaa tilannettani ja mielenliikkeitteni ennustettavuutta. Vaikka nyt olen kaikkea muuta kuin rauhaton, ei tämän nimi voinut oikein olla mitään muutakaan. Sillä aluksi siinä oli oikea ajatus. Siinä piti kirjoittaa löysin rantein.