Tänään sattui jotakin, joka on viimeksi tapahtunut vuosia sitten. Arkinen ilmiö, sellainen joka aina sattuu jollekulle muulle paitsi itselle. Sellainen, jonka olemassa olon vuoksi pelätään tietokoneita.
Kirjoitettuani monta tuntia koneeni söi tekstini. Yhdessä sekunnissa koko teksti oli mennyttä, ja aamupäivän ajatusten lopputulokset bittiavaruudessa. Ilman erillistä napin painallusta tai mitään, kaatuva sovellus vei ajatukset mukanaan.
En edes muistanut, miten ärsyttävää tekniikan pettäminen on. Olen turtunut automaattitallennuksen luotettavuuteen ja siihen, että jonkinlaisena nine-to-five -tietokoneammattilaisena minulle ei satu tuollaisia. Luonnollisesti minulla on varmuuskopioita, toisia koneita ja varajärjestelmiä siltä varalta että pahin tapahtuu. Silti mikään ei suojaa siltä, että joskus jotakin menetetään iäksi vaikka mikä olisi.
En tulisi millään toimeen perinteisen kynä-ja-muistilehtiö -skeeman kanssa. Kirjoitan sievästi ja selvästi, mutta hyvin hitaasti käsin. Olen tottunut internet-aikakauden mahdollisuuteen siirrellä, korjata ja jäsennellä tekstiä uudelleen, enkä usko että juuri mikään ratkaisu voisi korvata koneella kirjoittamista yhtään kenellekään. Ajatus käsin kirjoitetusta novellista tai romaanista on lähinnä romanttinen absurdistan.
Edes pienten ja keskeneräisten ajatusten katoaminen tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Siirtyessäni macciin vuosia sitten evankelisoin kaikille läheisillenikin sitä, että se ei kenkkuile, tuhoa dokumentteja tai kieltäydy yhteistyöstä yhtä helposti kuin Windows-serkkunsa.